“Quit to what?” Kognitiivinen repeämä, haamukivut ja radikaali paluu aitoon elämään

Verkostomarkkinoinnin "Quit to what?" on tarkkaan rakennettu psykologinen ansa. Lue, mitä tapahtuu koneiston pysähtyessä ja miten radikaali vapaus löytyy.

Edellinen artikkeli: Poltettu maa, nimilistojen päällekkäisyys

Amway-liiketoiminnan ja varsinkin koulutussysteemin ytimessä ei lopulta ole kyse tuotteista, bonuksista tai edes jatkuvasta liikkeestä, vaan merkityksen totaalisesta hallinnasta. Kun ihminen jossain vaiheessa alkaa väsyä ja kyseenalaistaa toimintaa, häntä ei yritetä pitää paikoillaan väkisin. Sen sijaan hänen eteensä asetetaan kysymys, joka on huolellisesti rakennettu psykologinen ansa: “Quit to what?”. Se kysyy, mihin tarkalleen ottaen ajattelit mennä ja mitä muuta muka voisit saavuttaa, kun kaikki mitä olet ja kaikki ystäväsi ovat täällä.

Tämä kysymys on klassinen ajatuksenpysäyttäjä (thought-terminating cliché), kognitiivinen stop-signaali, joka on suunniteltu katkaisemaan kriittinen arviointi heti alkuunsa. Sen ainoa tarkoitus on maalata ulkopuolinen maailma ja normaali palkkatyö toivottomaksi “kuralätäköksi” tai raskaaksi oravanpyöräksi, johon vain luovuttajat hukkuvat. Mutta mitä fysiologisesti, psykologisesti ja aistillisesti todella tapahtuu, kun tuon kysymyksen ohittaa, päästää irti ja antaa koneiston pysähtyä?

Kognitiivinen repeämä ja hymyilevä tyhjyys

Monet olettavat, että ihmiset lopettavat verkostomarkkinoinnin siksi, etteivät he pärjää tai saa menestystä tarpeeksi nopeasti. Näin asia toki monien kohdalla onkin, suuin osa lopettaa melko nopeasti aloittamisen jälkeen. Minun kohdallani lopullinen repeämä tapahtui kuitenkin pitkän ajan ja täydellisen onnistumisen keskellä. Ennen tuota käänteentekevää hetkeä johtajuusseminaarin lavalla olin palanut äärettömästä innostuksesta. Olin odottanut puhettani koko aamun ja koin valtavaa paloa päästä puhumaan yleisölle.

Kontrasti oli siksi musertava. Kun nostin paperin käteeni ja katsoin tuttua nimilistaa, tajusin kuuntelevani omaa ääntäni kuin nauhalta, ja tajuntaani iski raaka oivallus: tunsin puhuvani pelkkää paskaa. Systeemi toimi minussa täydellisenä rutiinina, mutta olin muuttunut pelkäksi puhuvaksi pääksi, eikä mikään siitä, mitä sanoin, ollut enää uutta tai aitoa. Tämä ei ollut vain ohimenevä ajatus, se oli syvä fysiologinen ja kognitiivinen repeämä, joka pysäytti ja lamautti minut täysin. Vietin koko loppuseminaarin hymyillen ulkoisesti, mutta sisälläni oli jäätävä tyhjyys; en ajatellut oikeastaan mitään, kuuntelin vain, eikä mieleeni tullut enää yhtäkään uutta ajatusta. Koin äärimmäistä kognitiivista dissonanssia: saavutetun huipun status oli jyrkässä ristiriidassa sen ontouden kanssa, jonka olin juuri tajunnut.

Roolin vetäminen ja varastettu into

Seuraavat päivät kuluivat sumussa. Makasin vain paikoillani ja mietin hämmentyneenä, oliko tämä todella nyt tässä. Silti kulissi oli pidettävä pystyssä. Heti seminaarin perään järjestettiin 21 prosentin¹ ja sitä isompien tasojen johtajuuskoulutus, jossa yritin epätoivoisesti pakottaa itseni näyttämään ulospäin innostuneelta. Hain oikein tarkoituksella itselleni uutta, valtavan isoa tavoitetta, jota voisin lähteä tavoittelemaan, jotta saisin vielä jotenkin kiinni hiipuvasta unelmastani.

Raskainta tässä kaikessa oli istua oman alalinjan kanssa kahvilla ja vetää heille roolia. Ryhmäni oli vilpittömän innoissaan siitä, että olin saavuttanut tuon suuren tason, ja minun oli pakko esittää heille vahvaa johtajaa. Todellisuudessa tilanne oli täysin päinvastainen: yritin epätoivoisesti hakea ja varastaa ryhmäni innostusta itselleni takaisin, jotta syttyisin jälleen. Se oli äärimmäisen hankala ja kipeä rooli vetää; sisälläni ammotti jäätävä särö, mutta ulospäin minun oli oltava se johtaja, joka on täynnä unelmaa.

Kalenterin hidas tyhjeneminen ja haamukivut

Irtautuminen systeemistä ei tapahtunut yhtenä dramaattisena räjähdyksenä, vaan se oli pitkä ja hidas prosessi. Pitkään tuon seminaarin jälkeen tein vielä täysillä ja olin mukana kaikessa. Yritin löytää sitä unelman paloa, joka oli vienyt minut tavoitteeseeni. Se kuitenkin jäi, enkä pystynyt enää perustelemaan unelman jahtaamista itselleni. Ensin kalenterista alkoivat jäädä pois liiketoimintaesittelyt, sen jälkeen tuote-esittelyt, sitten hiipuivat puhelut, ja aivan lopuksi jäivät pois seminaarit. Kun liike vihdoin lakkasi, alku oli todella paljon vain tyhjän kalenterin tuijottelua ja miettimistä, mitä kaikkea sillä vapautuneella ajalla voisi nyt tehdä.

Vaikka olin vapaa, vuosikymmenten ehdollistuminen ei kadonnut kehosta hetkessä. Systeemi jättää jälkeensä todellisia haamukipuja. Aina ajoittain, jopa yhä edelleen, koen selittämätöntä tunnetta siitä, että minun pitäisi jatkuvasti olla tekemässä jotain ylimääräistä kaiken normaalin elämän lisäksi, koska olin tottunut siihen melkein 20 vuoden ajan. Aina, kun ajan sen vanhan ABC-huoltoaseman ohi, jossa pidimme avoimia liiketoimintaesittelyjä, tai saavun Jyväskylään, joka oli vuosia seminaariemme kotikaupunki, nuo muistot iskevät pintaan. Ne muistuttavat ajasta, joka jätettiin noihin saleihin, ja tuovat mukanaan myös niitä kivoja muistoja ja ihmisiä. Nämä haamukivut nousevat pintaan myös kirjoittaessani, joka on myös syy siihen, että tulen jatkossa julkaisemaan vain yhden artikkelin viikossa. Vaikka haluankin jakaa kokemuksiani ja pidän asioiden analysoinnista, tarvitsen kuitenkin aikaa muullekin tekemiselle enkä halua olla systeemin häkissä. Edes analyysin ja kirjoittamisen kautta.

Kaikkein konkreettisin haamukipu liittyy kuitenkin kuukauden viimeiseen päivään. Systeemin sisällä se oli armoton Sisyfoksen kiven vierittämisen huipennus, päivä, jolloin pisteitä puristettiin kasaan epätoivon vimmalla,. Edelleenkin, kun kalenteri kääntyy kuukauden viimeiseen päivään, tiedostan sen välittömästi. Mutta nykyään siihen liittyy syvä huojennus: minun ei tarvitse tehdä yhtään mitään, saan vain olla.

Oravanpyörän uudelleenkehystys: Paluu turvasatamaan

Systeemi oli opettanut minulle ja tuhansille muille yhden pelottavan totuuden: normaali kahdeksasta neljään -työ on ahdistava 40 vuoden oravanpyörä, josta on pakko pelastautua. Mutta kun irtautuminen oli todellisuutta, tuo demonisoitu oravanpyörä näyttäytyikin aivan uudessa valossa.

Muistan elävästi sen fyysisen helpotuksen, joka vyöryi ylitseni yövuoron tai pitkän reissupäivän jälkeen. Sain vain jäädä lepäämään tai nukkua pitkään, ilman että tarvitsi miettiä miten jaksan lähteä näyttämään plania myöhemmin. Aiemmin liiketoiminta oli vienyt kalenteria niin armottomasti, että jopa tavallista elämää eläessäni takaraivossani jyskytti jatkuvasti vaativa ääni: tässäkin hetkessä voisin olla rakentamassa liiketoimintaa. Kun olin vihdoin lopettanut liiketoiminnan ja kaikki raskaat, liiketoiminnan suosittelemat sijoitustoiminnot, minulla ei ollut enää mitään “ekstraa” kannettavana. Se tunne oli sanoinkuvaamattoman vapauttava: sain oikeasti vain mennä nukkumaan, sain olla viikonlopun tekemättä yhtään mitään, ilman että taustalla kyti painostava tarve suorittaa.

Se pahamaineinen oravanpyörä olikin itse asiassa turvallinen satama. Vakaa työn rytmi tarjosi ennustettavuutta ja laski fysiologista roolipainetta välittömästi. Kun jatkuva mahdollisuus liiketoiminnan rakentamiseen poistui, sain vihdoin vapauden tehdä puhtaasti asioita, joita aidosti halusin, tai olla tekemättä yhtään mitään.

Transaktioista riisutut kohtaamiset

Verkostomarkkinointi on armoton siksi, että se ehdollistaa ihmisen näkemään kaiken sosiaalisena pääomana ja potentiaalisena prospektointina. Irtautumisen suurin ja käytännöllisin helpotus oli sosiaalisten tilanteiden vapautuminen.

Oli oikeasti ja todella vapauttavaa tajuta, että saatoin vihdoin vain jutella ihmisten kanssa. Kun kohtasin uuden ihmisen, saatoin nauttia juuri siitä hetkestä ilman, että minun tarvitsi miettiä, miten ottaisin hänen yhteystietonsa ylös tai miten kääntäisin keskustelun liiketoimintaan. Minun ei tarvinnut kokea pakkoa olla häneen yhteydessä uudestaan. Voimme vain puhua mistä tahansa ilman taustalla vaanivaa, piilotettua tarvetta kertoa mahdollisuudesta tai rekrytoida. Ihmiset palautuivat ihmisiksi, ja aito sosiaalinen kanssakäyminen normalisoitui.

Suostumus epätäydellisyyteen ja tylsyyden kauneus

“Quit to what?” ansaan kuului ajatus siitä, että systeemin ulkopuolella ihminen lakkaa kasvamasta. Systeemi vaati täydellisyyttä, upeita tavoitteita ja ikuista liikettä. Kun olin vuosikausia kasvanut siihen, että elämässä pitää jatkuvasti olla jotain uutta, hienoa ja upeaa tavoiteltavaa, oli aluksi aidosti hankalaa kohdata se todellisuus, ettei minulla enää ollutkaan niitä.

Minun piti lähteä määrittelemään itseni täysin uudelleen pelkän elämisen ja olemisen kautta, eikä sen kautta, millaista toimintaa tai tulosta suoritin. Oli vaikeaa joutua keksimään omat tavoitteensa kokonaan alusta, mutta toisaalta sain vihdoin aidon mahdollisuuden vain nauttia ja olla ilman minkäänlaisia pakotettuja tavoitteita.

Perfektionistina minun oli opeteltava radikaalia lempeyttä. Oivalsin, että monesti todellakin riittää se, mikä on “riittävästi”, eikä elämässä ole pakko tehdä yhtään mitään ylimääräistä. Ihmisen on toki hyvä tehdä jotain työtä täyttääkseen päivänsä ja ansaitakseen leipänsä, ja tavoitteet tekevät mielelle hyvää, mutta ymmärsin yhden elintärkeän asian: myös tylsyys tekee ihmiselle hyvää. Se tylsyys ja rutiini, joista meitä oli saleissa varoitettu, olikin todellisuudessa mielenterveyttä suojaava tekijä.

Viesti epäröivälle itselleni

Lopullinen vastaus johtajien viljelemään kysymykseen “mitä muuta?” löytyy sieltä samasta peilistä, jota systeemi kehotti meitä katsomaan. Kamppailin varsinkin sen viimeisen vuoden ajan raskaiden vastuuntuntojen kanssa: onko minulla oikeus lopettaa, kun minulla on ryhmää ja menestystä? Eikö jatkaminen olisi minun velvollisuuteni?

Mutta jos voisin nyt palata ajassa taaksepäin siihen hetkeen, kun pelkäsin eniten ulkomaailman tyhjyyttä ja kuralätäkköä, sanoisin sille epäröivälle itselleni hyvin suorat sanat: Uskalla elää oman näköistäsi elämää, se on paljon parempaa.

Kukaan elämääni jääneistä ihmisistä ei sanonut lopettamisestani mitään huonoa, eikä kukaan naureskellut sille, että olin ollut “tuommoisessa” mukana. He ottivat asian täysin luonnollisesti, ja sain rauhassa rakentaa itselleni täysin uuden identiteetin. Irtautuminen itsessään on tietysti prosessina raskas, mutta kun sen uskaltaa tehdä lopullisesti ja kerralla, se on yllättävänkin helppoa.

Lopullinen oma vastaus tuohon kysymykseen quit to what? Mihin mennä?

Ironisesti, vapauteen.

Ei systeemin lupaamaan rajattuun vapauteen, vaan sellaiseen vapauteen, jonka saan itse määritellä. Ei siihen systeemin lupaamaan kultaiseen häkkiin, vaan sellaiseen vapauteen, jossa saan olla keskeneräinen. Se ei välttämättä ole taloudellista vapautta ja elämää missä ei ole mitään haasteita. Mutta kuitenkin elämää jonka itse valitsen, hyvässä ja pahassa. Vaikka klisee onkin, voin vihdoin ostaa saippuani ilman ideologiaa ja nauttia tylsyydestä ilman, että minun tarvitsee todistaa mitään kenellekään.

1. Monet termit avataan tarkemmin lukijanoppaassa