Terveiseni systeemille: Tiedän, mitä minusta puhutaan tänään.

Olen kuullut ja sanonut tämän kaiken ennenkin. Siksi tiedän ne sanat ja lauseet, joilla väitteeni halutaan kumota. Puhun kokemuksesta ja kokemus on omani, ei kenenkään kumottavissa.

Tiedän tarkalleen, mitä minusta tullaan sanomaan tänään tietyissä puheluissa ja WhatsApp-ryhmissä.

Että hävisin. Että luovutin. Että en ymmärtänyt. Että tämä blogi on häviäjän tekstiä, katkeraa ja puolustelevaa. Että en tehnyt tarpeeksi, en pysynyt mukana, ja että olisin voinut onnistua, jos olisin yrittänyt vielä vähän pidempään. Tiedän tämän, koska toistin itse näitä samoja lauseita 17 vuoden ajan, kun joku lähti systeemistä tai kirjoitti keskustelupalstoille.

Tällä retoriikalla on selkeä psykologinen tarkoitus. Sitä kutsutaan ajatuksenpysäyttämiseksi (thought-terminating cliché). Kun viestintuojan motiivit leimataan yksinkertaiseen muotoon: “hän on vain katkera” tai “hän ei ollut valmennettavissa,” ryhmän sisälle jäävien ei tarvitse kohdata itse viestiä. Tämä suojelee systeemin illuusiota.

Sanotaan, että hävisin. Totuus on, että voitin teidän ehdoillanne. Kuljin tien alusta loppuun ja saavutin perusrakenteen huipun. Sain juuri sen menestyksen, jota teidän piti haluta, ja siksi näin, ettei se ollut minun. Sain kaiken, enkä silti saanut sitä tunnetta, jonka piti seurata.

Sanotaan, että luovutin. Kyllä, luovutin ja luovuin kaikesta siitä, mikä ei enää tuntunut hyvältä tai todelta itselleni. Luovuin turhista kilometreistä ja liian pitkään valvotuista öistä. Luovutin pisteiden jahtaamisen ja jatkuvan kasvun. Luovutin, luovuin ja lopulta antauduin. Antauduin rauhalle ja aidolle vapaudelle. Sellaiselle, mitä te ette voineet tarjota.

Sanotaan, etten ymmärtänyt. Ymmärsin alusta asti. Ymmärsin lopulta liiankin hyvin, miten tämä systeemi toimii, ja juuri siksi minun oli pakko lähteä. En lähde kiistelemään enkä väittelemään. Kerron vain sen, mitä itse koin ja mitä sen kautta ymmärsin. Ymmärrys ei tarvitse systeemin lupaa ollakseen totta.

Sanotaan, että tämä on häviäjän tarina. Jos luet näitä tekstejä, tiedät, ettei täällä puhu nopea eikä helppo häviäjä. Täällä puhuu ihminen, joka eli prosessin loppuun asti ja kesti lopulta katsoa itseään ilman Systeemin peiliä.

Sanotaan, etten tehnyt tarpeeksi. Se on totta. Tässä systeemissä ei voi koskaan tehdä “tarpeeksi”. Kun maaliviiva liikkuu ja vaatimukset kasvavat jokaisella askeleella, mikään ei riitä. Siksi ainoa oikea teko oli pysähtyä kokonaan.

Sanotaan, että tämä on hyökkäys. Jos koet tässä hyökkäystä, kysy itseltäsi miksi. Minä kerron omasta kokemuksestani ja puran auki rakenteita. Kokemukseni voi kyseenalaistaa, mutta sitä ei voi kumota ulkoapäin. Jos systeemi on niin vahva ja totuudenmukainen kuin väitetään, miksi se pelkäisi yhden entisen edustajan analyysia?

En kirjoita kostaakseni. Kirjoitan, koska haluan ymmärtää yhdessä teidän kanssanne, miten jokin voi näyttää vapaudelta ja silti sitoa syvemmin kuin mikään vankila.

Tiedän, että ne, jotka ovat yhä sisällä, näkevät tässä uhan. Ne, jotka ovat joskus olleet sisällä, näkevät tässä ehkä lohdun. Ne, jotka eivät koskaan olleet osa tätä, näkevät ehkä vihdoin, miksi joku jää.

Tämä varoitus ei ole huuto, vaan rajamerkki. Tämä ei ole puolustuspuhe. Tämä on tervehdy niille, jotka jäivät. Niille, jotka lähtivät. Niille, jotka vielä etsivät. Ja niille, jotka haluavat ymmärtää, miksi joku uskoo, että vapaus pitää ansaita tällä tavalla, ennen kuin huomaa, ettei tarvitse.

Jos olet siinä kohdassa: pysähdy, hengitä, valitse itse.